Blogiarkisto

maanantai 25. tammikuuta 2016

Pari tynkää III

Neil Gaiman: Hautausmaan poika

Ei-Kukaan, Eikku, on aivan tavallinen poika. Paitsi että hän asuu hautausmaalla ja hänellä on kunniakuolleen arvonimi. Eikulla ei ole mitään kokemusta hautausmaan ulkopuolisesta elämästä eikä aavistusta siitä, että häntä hänen perässään on julmat Jack-jokamiehet. 

Mutta elävien pitää elää eikä asua hautausmaalla koko elämäänsä. Elämä hautausmaan ulkopuolella on vääjäämättä Eikun tulevaisuus...

Neil Gaiman on kirjailija, jonka kirjoja olen lukenut vain muutaman, mutta niitä rakastankin sitten sitäkin enemmän. Hautausmaan poika oli kiinnostava tuttavuus ja ihastuin kirjaan jo pelkästään esittelytekstin ja kansikuvan perusteella. Sisältökään ei ollut pettymys.

Hautausmaan aaveet ja varsinkin erikoinen ja mystinen Silas olivat paljon mielenkiintoisempia kuin päähenkilö Eikku. Eikku oli vain liian...tavallinen. Mutta se tuskin on pojan oma vika, sillä kuka tahansa tavallinen ihminen jäisi helposti kirjan tarjoamien muiden olomuotojen varjoon.

Neil Gaiman kirjoittaa tavalla, jossa ei yleensä turhia selittelyjä kaivata. Asiat ovat niinkuin ovat, suurin osa jää lukijan käsityskyvyn ulkopuolelle, varjoihin. Tottakai lukiessa toivoisi tiedonmurun sieltä tai täältä oman uteliaisuuden takia, mutta tarinan kannalta kaikki oleellinen selitetään niin kuin on tarvetta.

Lisäksi mukava kuvitus teki kirjasta paljon mielenkiintoisemman. Kuvituksesta vastaa Dave McKean.

Kirjan huonoksi puoleksi voisi mainita myös lopussa ilmaantuvaan kiireen ja muutamat luvut, jotka olisi voineet jäädä pois (esimerkiksi Eikun koulunkäynti). Jos turha olisi jätetty pois ja sama tila otettu käyttöön, olisi kiire kadonnut ja melkeinpä täydellinen kirja valmis.

Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia
(toim. Markku Sadelehto)

Kirjaan on koottu yhdeksän ennen suomentamatonta kauhutarinaa kirjailijoilta, joita H.P Lovecraft ylisti esseessään Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (1927). Tottakai tälläinen kirja herätti mielenkiintoni kirjastossa kirjaan törmätessäni. Kansi tosin kelpaisi ilman huonosti tekaistua mörköä...

Valitettavasti mikään tarinoista ei ollut sellainen, joka olisi säväyttänyt samalla tavalla kuin esimerkiksi H.P.Lovecraftin tarinat, joissa jokaisessa on yleensä jokin mukava koukku tai kauheus lopussa. Kaikki kirjan tarinat olivat melko tylsiä tai tahattomasti hieman koomisia. Myös suomennoksessa oli välillä omia omituisuuksiaan, mutta toivon niiden johtuvan alkuperäisten tekstien vanhahtavasta kielestä. Kertomuksissa maalailtiin ahkerasti yliluonnollisia aineksia, mutta lopussa kaikki lässähti kokoon kuin se kuuluisa pannukakku.

Pidin kuitenkin kirjan lukemisesta, sillä jokin näissä vanhoissa tarinoissa kiehtoo tunnelmaltaan ja maailmaltaan. Eniten minua kiehtoi kirjan viimeinen novelli, Hämähäkki, jonka on kirjoittanut Hans Heinz Ewers. Kirjan alussa oli muuten tiivistetyt faktapaketit jokaisesta kirjassa esiintyvästä kirjoittajasta ja novellista. Ne olivat hyödylliset ja ne kannatti lukea jokaisen novellin kohdalla pohjustukseksi.

 Ruumiittomat - suomalaisia aavenovelleja

Häpeäkseni tunnustan, ettei odotukseni tämän kirjan suhteen olleet kovin korkealla. Suomalaisia aavekertomuksia? Mieleen tuli heti noloja kyhäelmiä, jotka vaikuttavat vain kopioilta muiden, ulkomaisten, kirjailijoiden tuotannosta.

Yleensä joko petyn kirjaan tai yllätyn iloisesti. Tämän kirjan kohdalla onneksi tapahtui jälkimmäinen! Novellien ja tarinoiden taso yllätti oikeasti ja kaikki olivat luettavia (tosin romanttiset tarinat eivät olleet edelleenkään minun juttuni).

Jokainen novelli oli oma kokonaisuutensa ja siksi kirja oli niin mukava lukea; tylsistymistä ei tapahtunut, sillä jokainen kirjoittaja käsitteli aihetta niin eri tavalla. Omia lemppareitani oli Anne Leinosen Tyttö niityllä (kiehtova ja surullinen), Jussi Katajan Odottaja, joka oli mieleenjäävä, mutta lopussa oli kiire ja tarina tuntui hieman keskeneräiseltä. Paras kaikista oli kuitenkin synkeän hauska Kari Välimäen Uudet perunat.

Kaikki kirjat kirjastosta.

1 kommentti:

  1. Hautausmaan pojan luin joskus lukiossa ja muistan pitäneeni sitä hieman lapsellisena makuuni. Mutta minä ja Neil Gaiman emme nyt muutenkaan meinaa tulla toimeen...

    Wendigo on tänä keväänä lukupiirimme ohjelmistossa. Saa nähdä, mitä siitä tykkään. :D

    Ruumiittomat on kyllä ihan hyvä novellikokoelma. Se sai viime vuonna monta Atorox-ehdokkuutta!

    VastaaPoista

Kaikki kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.