Lou päättää palauttaa Willin elämään ilon. Willillä ja Loulla ei ole aluksi mitään yhteistä; Will haluaisi mennä ja tehdä, mutta ei voi. Lou taas ei halua päästää irti tutusta ja turvallisesta. Lopulta he näkevät toisensa ja tajuavat mitä eläminen lopulta on, mutta sitten on aika tehdä suuria päätöksiä...
Odotin kirjan olevan hieman erikoisemmalla alkukuviolla varustettu rakkaus-nyyhkytarina, jossa pari saa lopussa toisensa. Kirja muistuttikin suurelta osin niitä harvoja Nora Robertsin kirjoja, mitä olen joskus lukenut, muutamaa juonellista poikkeusta lukuunottamatta.
Kirjan henkilöt on jotenkin ärsyttäviä. Will on tietenkin nuori ja komea, mutta halvaantunut. Lou taas on niin ylikorostetun tavallinen ja nuhteeton, että se alkaa olla jo epänormaalia. Loun tavallisuutta alleviivataan jatkuvasti koko kirjan ajan. Ainoa ns. värikäs puoli naisessa on hänen pukeutumistyylinsä, joka kuvataan erikoiseksi, mutta vaatetusta kuvaillaan oikeastaan vain minihameiden ja sukkahousujen osalta. Loulla on säkenöivä ja vastustamaton luonne (tottakai!) ja hänen kömpelyytensä on suloista (jipii!). Olisi ollut paljon mielenkiintoisempaa lukea, miten kiroileva ja kapinoiva punkkari-Lou olisi säväyttänyt Willin elämää. Kirjan loppu olisi todennäköisesti ollut erilainen.
Kärjistetyt sivuhahmot, kuten Loun kaikkivoipa sisko ja Loun poikaystävä Patrick eivät oikein olleet tehtäviensä tasalla. Kirjassa oli aika monta hahmoa, joita ilman kirja olisi mennyt eteenpäin jouhevammin.
Kaiken höttöisen, pikku hiljaa kasvavan romantiikan ja pääparin välien selvittelyn takana on kuitenkin suuria kysymyksiä; kuka päättää sinun elämästäsi? Kuka päättää sinun kuolemastasi? Saako itse päättää elämänsä päättämisestä ja voiko neliraajahalvaantunut koskaan todella elää? Pitkien lukusessioiden aikana kirja alkoi tuntua raskaalta ja aavistukset lopun suhteen kummittelivat takaraivossa.
En tiedä halvaantumisesta tai aiheesta kovinkaan paljoa, mutta kirjassa tuntui olevan faktat kohdillaan. Loun epätoivoinen tiedonhaku netistä oli uskottavaa, itsekin tekisin niin samassa tilanteessa.
"Välikertojat" muutamissa luvuissa sotkivat kerronnan. Ymmärrän, mitä systeemillä on haettu, mutta se ei vain toiminut. Pääkertojana toimiva Loukaan ei aina pysynyt täysin yhtenäisenä ja selkeänä, tälläisissä kirjoissa harvemmin kikkaillaan kerronnalla.
Kansi on värikäs, ehkä liiankin. Hieman maltillisempi kansi saattaisi houkutella useammat ansaan.
Vaikka kirja oli ok ja sen käsittelemät aiheet mielenkiintoisia, ei kirja ja sen tapahtumat jääneet mieleen kun kirjan oli lukenut. Upeiden, mahtavien kirjojen jälkeen olo on epätodellinen ja tapahtumat pyörivät mielessä vielä pitkään. Kerro minulle jotain hyvää sai miettimään asioita vain sen aikaa, kun kirjaa luki.
Kirjalle on näköjään jonkin sortin jatkokin, nimeltään After You.
"Tosi avuliaita kavereita, vai mitä?" sanoin iloisesti käynnistäessäni moottorin.
" Se pitkä mies kaatoi koko oluensa oikealla säärelleni", sanoi Will.
"Lemuan kuin olutpanimo."
"Ei voi olla totta", sanoi Nathan kun lopulta ajoin kohti pääsisäänkäyntiä.
"Katsokaa. Ihan katsomon vieressä on liikuntaesteisten parkkipaikka. Ja se on kokonaan asvaltoitu."
s. 200
Kerro minulle jotain hyvää
Me Before You
Kirjailija: Jojo Moyes
Suomennos: Heli Naski
Kustantaja: Gummerus 2015
476 sivua
-oma-
Aloitin: 28.9.2015
Luettu: 30.9.2015
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kaikki kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.