Mutta vastuun määrä yllättää, kun miehen Pia-vaimo päättääkin jättää miehensä ja vastasyntyneen poikansa. Isillä ei ole lasten kasvatuksessa tarvittavaa äitigeeniä, joten miten mies voi pärjätä lapsen kanssa kaksin?
Kirja ei ole itselleni ajankohtainen elämäntilanteeni suhteen, sillä minulla ei ole lapsia. Olen kuitenkin hoitanut lapsia aikoinaan ja onhan minulla ihana veljentytär, jonka kanssa tutustua lasten kiehtovaan kykyyn nähdä maailma erilaisena kuin aikuiset. Mutta en ole täysin asiantuntija puhumaan kirjan aiheesta, jos henkilökohtaista kokemusta kysytään.
Kirjan teksti on huumoripitoista ja kevyttä, minkä takia kirjan alunperin lainasinkin. Yksinhuoltajuutta ja varsinkin miehen yksinhuoltajuutta käsitellään mahdollisimman realistisesti viihdettä kuitenkaan unohtamatta. Valitettavasti kirja sortuu paikka paikoin aikamoiseen saarnaamiseen.
Jokainen lasten kanssa tekemisissä ollut voi kuvitella edes etäisesti, miltä tuntuisi hoitaa vauvaa käytännössä melkein yksin. Hietamies on vain tainnut arvioida lukijoidensa valistuksen tarpeen hieman alakanttiin; esimerkkiä lapsiperheen raskaasta arjesta ja ongelmista on niin paljon, että kirja olisi huomattavasti lyhyempi ilman itseään toistavia esimerkkejä ja tilanteita. Miehen puutteellinen kyky hoitaa lasta alleviivataan ja toistetaan, toitotetaan äitigeenin puuttumista ja ties mitä muuta niin paljon, että lukija tuntee pian itsensä väsyneeksi ja ärtyneeksi. Huumorikaan ei joka luvussa esiintyvää voivottelua pelasta, lista oli hauska kerran tai kaksi.
Valituksen voisi ottaa myös varoitteluna; älkää missään nimessä hankkiko lapsia, niistä on vain vaivaa ja rahaa menee ja...(lisää esimerkkejä kirjassa)!
Lisäksi kirjan tapahtumat ovat hitusen sekavat. En vieläkään ole aivan varma siitä, missä vaiheessa Pia-vaimo häipyi, takakansi ja kirjan teksti kun mielestäni ovat suuressa ristiriidassa keskenään. Pian synnytyksen jälkeinen masennus ja Antin ajatukset sekavassa tilanteessa olivat kuitenkin uskottavia ja hienosti kuvattuja. Myös Antin elämään kuuluvien muiden ihmisten empaattisuus ja apu oli liikuttavaa ja ihailtavaa.
Olen hyvin harvoin tyytyväinen kirjojen loppuihin. Johtuu varmasti omista odotuksista, sillä maalailen jo puolen välin jälkeen omia kuvitelmiani lopusta ja yleensä joudun pettymään. Tämä kirja ei ollut poikkeus.
Kahlasin kirjan kuitenkin läpi ja luen vielä jatko-osankin (Tarhapäivä), kunhan sen kirjastosta käyn hakemassa. Ei siis kirja ihan kamala ollut ja kyllä Pasasten äijien elämästä lukee mielenkiinnolla lisääkin.
Nostin vauvan lattialle makuupussin päälle ja aloin riisua. Myssy, kypärämyssy, toppahaalari, toppalapaset, toppasukat, villatakki, villahousut. Naiset silmäilivät syrjäkarein, vaihtoivat pitkiä katseita keskenään. Ajattelin, että siinäpä vilkuilevat. Tiesin että se oli oikein puettu, pusero ei ollut väärinpäin ja toppamyssyn alla oli kypärämyssy.
Nostin pojan syliin vaatteiden keskeltä ja kurkistin vaippaan, se oli vielä puhdas. Laskin vauvan takaisin lattialle makuupussin päälle ja kaivoin laukusta puukauhan.
Ympärillä välähti muutama hymy.
s. 7
Yösyöttö
Kirjailija: Eve Hietamies
Kustantaja: Otava 2010
383 sivua
-kirjastosta-
Aloitin: 20.9.2015
Luettu: 21.9.2015
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kaikki kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.